Typensidonnan eri muodot

​

Typensidontaan kykenevät ainoastaan valitut bakteerit. Niillä on aiheenvaihduntakoneistossaan nitrogenaasi-entsyymi, joka aineenvaihduntaenergian avulla kykenee pelkistämään ilmakehän typpikaasua (N2) valkuaisaineenvaihduntaan sopivalle tasolle (NH3). Tämä prosessi vaatii runsaasti energiaa: teollinen typensidonta kuluttaa noin 1.0 - 1.5 kg öljyä vastaavan määrän energiaa yhden typpilannoitekilon valmistamiseen. Typpilannoitteet ovatkin suurin yksittäinen suomalaisen peltoviljelyn energiankuluttaja.

N2 + 12 H2O --> 2 NH4+ + 4 H+ (yksinkertaistettuna)

Parhaiten typensidonta toimii, jos typpeä sitovilla bakteereilla on käytössään joku ulkoinen energianlähde. Palkokasvien symbionttisessa typensidonnassa juurinystyröitä muodostavan Rhizobium-bakteerin isäntäkasvi ruokkii nystyröissä elävää bakteeria yhteyttämistuotteillaan. Palkokasvien typensidonta toimii siis aurinkoenergialla. Symbionttisen typensidonnan määrä vaihtelee kasvilajista ja satotasoista riippuen vaihtelee käytännössä noin 40-200 kg N/ha välillä.

Osa kasvien juurten pinnalla elävistä bakteereista kykenee typensidontaan. Juurten pinnalla tai välittömässä läheisyydessä (ritsosfäärissä) kasvien juurieritteet toimivat ylimääräisenä energianlähteenä, jolloin typensidonta juuristossa saattaa olla vuodessa jopa 5-10 kg N/ha.

Vapaasti elävien bakteerien typensidontaa rajoittaa energian puute. Maassa suurin osa bakteereista elää muutenkin "nälkärajalla", jolloin ylimääräistä energiaa ei juuri ole tarjolla. Vapaasti elävien bakteerien typensidonnaksi onkin arvioitu enimmillään muutama kg/ha vuodessa. Joissain erikoisympäristöissä, esimerkiksi kompostissa, typensidonta voi olla aktiivisempaa, mutta ilmiö on heikosti kvantifioitu.

Muutamilla lämpimän ilmanalan kasveilla on kuvattu kasvien johtosolukoissa tai soluväleissä eläviä ns. endofyyttisiä typensidontaan kykeneviä bakteereita. Nämä pystyvät erittäin merkittävään typensidontaan, esimerkiksi sokeriruo'on johtosolukoissa elävän Acetobacter-sukuisten bakteerien on laskettu sitovan jopa 60-80 kg N/ha vuodessa. Meikäläisten viljelykasvien ei tiedetä omaavan tämäntyyppistä typensidontaa.

​

Symbionttinen typensidonta

Palkokasvien typensidontakyky on meikäläisessä intensiivisessä peltoviljelyssä ainoa typensidonnan muoto, jolla on merkitystä kasvinviljelyssä. Menemättä itse ilmiön biokemiaan, prosessissa isäntäkasvi ruokkii juurinystyräsolukossa eläviä typensitojabakteereita yhteyttämistuotteena syntyvillä sokereilla. Bakteerin sitomaa typpeä puolestaan vuotaa bakteerisolukosta ulos ja käytetään isäntäkasvin aminohapposynteesissä.
Typpibakteerit ovat hyvin isäntäspesifisiä: kunkin kasvilajin nystyröintiin kykenevät bakteerit eivät juuri nystyröi vierasta kasvilajia (muutamin poikkeuksin). Kasvin juuren kasvaessa, sen läheisyydessä olevat bakteerit aktivoituvat kasvin juurieritteistä. Bakteerit puolestaan lähettävät omia signaalimolekyylejään, jolloin juuri vastaavasti aktivoituu. Osa bakteereista tarttuu juuren pintaan, jolloin kasvin juurikarva kihartuu bakteerin ympärille. Bakteeri tunkeutuu kasvin soluseinän läpi, kasvaa aina juurten pintakerroksen solukoihin, lisääntyessään muuntuu suurikokoiseksi ja monihaaraiseksi, typensidontaan kykeneväksi bakteroidiksi. Vapaasti eläessään Rhizobium-suvun bakteerit eivät sido typpeä.

Toimivan symbioosin merkkinä on nystyröiden punainen väri, joka tulee nitrogenaasi-entsyymin keskusatomina olevasta leghemoglobiini-molekyylistä. Harmaa tai vihreä nystyrä ei sido typpeä. Syinä voivat olla tehoton bakteeri, nystyrän ikä (jo kuolemassa) tai epäsuotuisat ympäristöolot (esim. kuivuus), jolloin kasvi ei kykene "ruokkimaan" typensidontaprosessia.

 

Suomessa merkittävät typpibakteerilajit

Rhizobium leguminosarum biovar. trifolii apilat
Rhizobium leguminosarum biovar. viciae herne, virnat, härkäpapu
Rhizobium leguminosarum biovar. phaseoli pensaspapu (myös R. tropici)
Sinorhizobium meliloti mailaset, mesikät
Rhizobium galegae vuohenherne
Bradyrhizobium japonicum lupiinit
Rhizobium loti keltamaite

Käytännössä herneen ja apiloiden typpibakteereita on lähes kaikilla pelloilla, mutta muiden lajien esiintyminen on sattumanvaraista.

Tehokkaaseen typensidontaan kykeneviä bakteereita voidaan siirrostaa juuristovyöhykkeelle ymppäämällä, eli peittaamalla kylvettävä siemen tehokkaiksi typensitojiksi tunnetuilla Rhizobium-bakteereilla. Ymppääminen on tarpeen, mikäli on syytä epäillä, ettei maan luontainen typpibakteeripopulaatio riitä tehokkaaseen typensidontaan. Tällaisia tapauksia voivat olla ko. kasvin viljely ensimmäistä kertaa ko. lohkolla (erityisesti eksoottiset uudet lajit), peltomaan happamuus (typpibakteerit eivät viihdy happamissa oloissa) sekä vastikään raivatut pellot. Mikäli maan pH on riittävän korkea (yli 5.7) ja samaa isäntäkasvia viljellään säännöllisesti kyseisellä lohkolla, ei ymppäämisellä myöhemmillä viljelykierroilla luultavasti saavuteta sadonlisäystä.

 

Miten maksimoida typensidonta?

Käytännön viljelyssä typensidonta maksimoidaan vihersatoa kasvattamalla. Edellä luetun perusteella on helposti ymmärrettävissä, että typensidonta on tiukasti sidoksissa kasvin kasvuun.

Herneen typensidonta on voimakkaimmillaan kukinnan loppuvaiheessa ja palkojen täyttyessä. Kun herneet alkavat tuleentua, lakkaa typensidonta lähes täysin: kasvi ainoastaan siirtää jo varsissa ja lehdissä olevaa typpeä siemeniin. Siksi nykyaikaisten, puolilehdettömien ja kukinta-ajaltaan lyhyiden herneiden typensidontapotentiaali on huomattavasti vähäisempi kuin vanhojen, päätteettömien lajikkeiden. (viljelyn tekninen onnistuminen on sitten jo toinen juttu...).

Apilan typensidonta on voimakkainta kiivaimman kasvun aikana. Typensidonta onkin (ilman lannoitusta) sidoksissa kasvuun; maksimisadon takaava niittostrategia takaa myös maksimaalisen typpisadon.

Rehuvirnan typensidonta heikkenee loppukesällä, kun se aidosti yksivuotisena kasvina pyrkii tuleennuttamaan siemeniään. Lajike-erot ovat suuret: osa virnalajikkeista on jalostettu siementuotantoa silmälläpitäen, mikä väistämättä heikentää typensidontapotentiaalia. Sopivilla niitoilla vegetatiivista kasvua voi jatkaa, jolloin typensidonta vastaavasti lisääntyy.

Ruisvirna kevätkylvöisenä ei pyri tuleennuttamaan siemeniään, jolloin vegetatiivinen kasvu ja sitä myötä typensidonta jatkuu myöhään syksyyn.

Seosviljelyn vaikutus typensidontaan on kahtalainen: mikäli seoskasvi ei merkittävästi vaikuta palkokasvin kasvuun, lisääntyy typensidonta. Muiden kasvien typen ottokyky maanesteestä on yleensä suurempi kuin palkokasvien, jolloin ne imuroivat maasta liukoisen typen pakottaen palkokasvin "töihin". Toisaalta palkokasvit, erityisesti herne, eivät ole kovin hyviä kilpailijoita seoskasvustoissa. Seoskasvi aiheuttaa helposti palkokasvisadon merkittävänkin pienentymisen, mikä vastaavasti laskee typensidonnan määrää.

​

Typensidonnan määrän mittaaminen (arviointi)

Typensidonnan kvantifiointi on jatkuvan tieteellisen tutkimuksen ja keskustelun kohteena. Palkokasvit kykenevät myös maan liukoisen typen ottoon juurillaan muiden kasvien tavoin. Typensidonnan energiavaatimuksista johtuen ne itse asiassa mieluummin ottavat maan liukoista typpeä kuin käyttävät energiaa sen sitomiseen ilmakehästä. Toisaalta kasvin sitomaa typpeä tarvitaan myös juuriston kasvattamiseen ja juurieritykseen. Lisäksi kasvin juuristo uusiutuu koko ajan, jolloin typpeä tavallaan "häviää" kuolleiden kasvinosien mukana. Pelkkä kasvuston typpimäärän mittaaminen ei siis riitä.

Ensimmäiset typensidonta-arviot tehtiin ns. verrannemenetelmällä. Siinä palkokasviruudun vieressä viljellään jotain typpeä sitomatonta ei-palkokasvia. Tällöin typensidonta-arvio on yksinkertaisesti

BTS = Biologinen TypenSidonta

BTS = palkokasvin typpi - verrannekasvin typpi

Menetelmän ongelmana on sopivan verrannekasvin löytäminen. Sen täytyisi olla kasvurytmiltään, ravinteiden otoltaan, juuriston syvyydeltään ja muiltakin ominaisuuksiltaan mahdollisimman paljon tutkittavan palkokasvin kaltainen: käytännössä täydellistä verrannekasvia ei juuri ole.

70-80 -luvun vaihteessa pidettiin ns. asetyleeninpelkistysmenetelmää lupaavana. Siinä kasvin juuristovyöhykkeelle sijoitetaan asetyleeni-kaasua, jota nitrogenaasi kykenee pelkistämään eteeniksi. Menetelmä soveltuu hyvin hetkittäisen typensidonta-aktiivisuuden tutkimiseen, mutta ei typensidontamäärän kvantifiointiin.

Typen raskasta isotooppia 15N voidaan hyödyntää sidotun typen määrän tutkimisessa. Lisäämällä maahan pieni määrä 15N-rikastettua typpilannoitetta voidaan massaspektrometrillä analysoida, kuinka suuri osa kasvin ottamasta typestä on peräisin maasta (lannoitteesta), mikä tulee typensidonnan myötä ilmakehästä. Osa verrannemenetelmän ongelmista voidaan tällä voittaa, mutta pieni typpilannoitus sinänsä puolestaan aiheuttaa ongelmia tulosten tulkinnassa.

Typensidontaprosessissa nitrogenaasi-entsyymi lievästi hylkii em. typen raskasta isotooppia 15N. Tämä ero tuntemalla voidaan kalliilla analyyseillä arvioida kasvissa olevasta typestä ilmakehästä sidottu osuus (natural abundance). Menetelmää pidetään tällä hetkellä parhaana (biologisesti): ongelmia ovat vain menetelmän monet oletukset ja kallis analytiikka. Se on kuitenkin ainoa, jolla itse viljelysysteemiä manipuloimatta voidaan sidotun typen osuutta arvioida.

​

Malli typensidonnan arvioimiseksi

Jaana Väisänen on kahden kesän aikana tutkinut apila-heinä -seosnurmien typensidonnan määrää maatila- ja tutkimusasemaoloissa. Jotta typensidonta voitaisiin laskea, on tiedettävä tai arvioitava muutamia asioita.

Kaikesta apilan sisältämästä typestä keskimäärin 70 % on typensidonnan tulosta (Ndfa), (vaihteluväli 50-90 %), loput 30 % apilan typestä on seosnurmessakin otettu maasta.

Apilan typpipitoisuus saattaa vaihdella 2.8-3.6 % välillä, keskiarvona voidaan rehunurmissa käyttää 3.3 % typpipitoisuutta.

 

Apilan tuoresato sisältää n. 15 - 20 % kuiva-ainetta.

Juuristoon ja sänkeen jää huomattava osa apilan kokonaiskasvusta. Keskimäärin vain 60 % kokonaiskasvusta korjataan sadossa, loput 40 % jää juuriston ja sängen myötä peltoon. Mikäli apilasato tunnetaan, on kokonaistypensidonta-arviota varten satomäärä kerrottava luvulla 1.7.

Näin ollen typensidonnan määrää voidaan arvioida kaavalla

1,7 * 0,033 * 0,70 * 0,175 * apilan sato

Arvion paikkansapitävyys riippuu lähtötietojen tarkkuudesta. Kuiva-ainesadon määrä on helpommin määritettävissä. Usein sadon apilapitoisuus yliarvioidaan, jos arvio tehdään silmävaraisesti pellon reunasta. Typpipitoisuus voi vaihdella, mutta analyysi sinänsä on helppo. Sidotun typen osuus kokonaistypestä voi myös vaihdella: typpipitoisessa tai voimakkaasti lannoitetussa maassa osuus jää alhaisemmaksi, toisaalta hyvä heinäkasvusto voi nostaa typensidonnan osuutta. Juuriston tarkka määritys on käytännössä lähes mahdotonta, sillä juuristo uusiutuu kasvukaudella koko ajan, lisäksi mittaus yksinkertaisuudestaan huolimatta on äärettömän työläs.

​

​

Palkokasvinurmien lajit / lajikkeet ja apilan taudit

​

Valkoapila

​

Maailman tärkein nurmikasvi, valkoapila, on myös meikäläisen luomulaitumen moottori. Luonnostaan laitumissa esiintyvä "luonnon"valkoapila kasvaa useimmiten vaatimattomasti, on toisinaan vielä huonosti maittavaakin, eikä kelpaa korkeatuottoisen laitumen peruskasviksi. Toisaalta eteläiset rehevät lajikkeet eivät useimmiten talvehdi meillä.

 

Tarjolla olevat, lähinnä eestiläiset ja ruotsalaiset lajikkeet, ovat kuitenkin käypä kompromissi sadontuoton ja viljelyvarmuuden välillä.  Lajikkeista Jogeva 4 on osoittautunut satoisimmaksi ja kestävimmäksi, Aberherald ja Sonja seuraavat perässä. Muita ruotsalaislajikkeita ei käytännössä ole ollut saatavissa. Valkoapilan kylvömääräksi riittää hyvin 2 kg/ha  seoksessa.

 

Puna- ja alsikeapila eivät kestä intensiivistä laidunnusta, mutta niiden sisällyttäminen kylvöseoksiin (1-2 kg/ha) on silti perusteltua ensimmäisen vuoden hyvän sadontuoton vuoksi.

​

Virnat laitumissa

​

Virnat, erityisesti  ruisvirna, soveltuvat erinomaisesti yksivuotisiin laitumiin. Sekä Liperissä (Pohjois-Karjala) että Jokioisissa (Lounais-Häme) toteutettujen laidunkokeiden tulokset osoittavat, että yksivuotiset laitumet täydentävät oivallisesti monivuotisia laitumia poikkeavan kasvurytminsä takia. Ne tuottavat runsaimmin keskikesän tuotantokuopan aikoihin ja niitä voidaan hyvin laiduntaa myös loppukesästä, jolloin monivuotisia laitumia ei enää voida laiduntaa joko rehun vähyyden tai talvehtimisen varmistamiseksi.

 

Virnojen pohjaseokseksi sopii ohra-raiheinä (noin 80 kg/ha ja 15 kg/ha) seos. Ohra on pääkasvi ensimmäisen ja vielä toisenkin laidunnuksen aikana, kun taas raiheinä ja virnat valtaavat laitumen loppukesällä.

 

Kokonaissadot (eläimille tarjolla oleva määrä rehua) vaihteli 6000-10000 kg/ha välillä paikasta ja kokeesta riippuen. Kompostilannoitus lisäsi rehuvirna- ja persianapila-seosten satoa 15-20%, mutta ei juuri vaikuttanut ruisvirnaseoksen satoon.

 

Ruisvirnaseos (ohra-raiheinän lisäksi 20-30 kg virnaa) oli säännönmukaisesti 10-15 % rehuvirnaseosta (30-40 kg/ha) satoisampi. Alhaisemman satomäärän vastapainoksi rehuvirnan sulavuus oli 2-3 yksikköä (D-arvo) parempi.

 

Apilat tuottivat virnaseosten veroisesti, mutta aiheuttivat lehmille pötsihäiriöitä. Kun lisäksi valko- tai persianapila eivät tarjoa karjatilalla kaivattuja apilattomia välivuosia, on laidunseoksiin syytä käyttää virnoja.

 

Tämän jutun materiaali on saatu artikkelista: Kuusela, Eeva, Sormunen-Cristian, R. & Nykänen-Kurki, P. 2001. Yksivuotisten palkokasvien laiduntaminen. Suomen nurmiyhdistyksen julkaisu nro 14.

​

Lajikkeista

 

Puna-apila: nurmiseoksiin ja viherlannoitusnurmiin hyvin ojitetuille maille, 3-8 kg/ha

 - Bjursele: Varma peruslajike koko maahan. Niukahko jälkikasvu. Väistyvä lajike

 - Yngve: Bjurselea satoisampi, yhtä talvenkestävä

 - Betty: Ylivoimainen satoisuus pohjoisessa

 - Jesper: Satoisa vaihtoehto Keski- ja Pohjois-Suomeen

 - Björn: keskiseen Suomeen

 - Varte, Ilte: Eteläisen Suomen huippusadot

 - Jokioinen,Venla: Etelä-Suomen peruslajikkeet

 

Alsikeapila: nurmiseoksiin ja viherlannoitusnurmiin myös kosteille maille, 2-4 kg/ha

 - Frida: Ainoa monivuotinen lajike                                        

 - Ermo: Käytännössä yksivuotinen

 

Valkoapila: laitumiin, viljan aluskasviksi 1-3 kg/ha

 - Jögeva 4: Huippusatoisa ja kestävä

 - Sonja: Yleislajike

 - AberHerald: Satoisa, kylmänkestävä

 - Isokallio: Etelähämäläinen paikalliskanta

 

Sinimailanen: nurmiseoksiin myös poutiville ja raskaille maille, nurmikasvien kuningatar, 10-20 kg/ha

 - Vertus: Varma ruotsalainen mittarilajike

 

Sirppimailanen: keltakukkainen, sinimailasta viljelyvarmempi

 - Karlu, Jurlu: Huippulajikkeita Eestistä, siementen saanti ongelmallista

 

Vuohenherne: pitkäikäisiin ikinurmiin, hidas alkukehitys, 10-20 kg/ha

 - Gale: Ainoa lajike, kotimainen siemen varmempi

 

Keltamaite: kuivien maiden laidun, estää puhaltumista.  Seoksessa 2-4 kg/ha

 - Leo: Talvenkestävin tähänastisten kokemusten mukaan

 

Rehuvirna: yksivuotinen säilörehu- ja viherlannoituskasvi hikeville maille. Kylvömäärä seoksissa 40-60 kg/ha Nopea kasvuunlähtö. Osa rehuvirnalajikkeista on jalostettu siementuotantoon, jolloin vihermassan tuotanton vähäistä. Varmin valinta on Ebena, mutta muitakin hyviä (Lolita, Aneto, Jaga) on. Varmista, että lajiketta on testattu Suomessa!

 

Ruisvirna: Vaihtelua lajikkeistossa, Hungvillosa ja Sita ovat osoittautuneet varmoiksi, muutkin keskieurooppalaiset menettelevät, kauempaa tulevat eivät. Seoksiin 20-30 kg virnaa.

​

Apilan tautien välttäminen

 

Apila on tunnetusti huono esikasvi itselleen. Pitkän tauon jälkeen apilaa viljeltäessä se usein kasvaa aluksi “kuin rutto”, mutta tasaantuu muutaman apilakierron jälkeen. Osa apilan tasaantumisesta saattaa olla parantunutta heinien kilpailukykyä maan typpitilanteen parannuttua, mutta myös apilan taudit jarruttavat apilan kasvua.

 

Juurilaho: 

Apilan juurilahoksi nimitetty oireyhtymä johtuu useimmiten tallausvaurioista ja juuriston vioittumisesta. Haavakohdasta monet  maassa elävät sienet pääsevät iskeytymään  juuristoon.  Juurilahoa torjutaan parhaiten välttämällä sellaista tallausta, josta jää selvä ura peltoon. Pehmeässä maassa jopa lehmän sorkka saattaa riittää. Leveät renkaat, kevyet kuormat ja alhaiset pintapaineet ovat paras ennaltaehkäisy, samoin maltti pellolle menossa sateiden jälkeen.

 

Apilamätä:

Apilan pahkamädän aiheuttaja on apilaan erikoistunut Sclerotinium-sieni. Se iskee yleisimmin loppukesällä kosteissa oloissa varjossa oleviin tai muuten heikentyneisiin apilayksilöihin. Tiheässä, kosteassa kasvustossa sieni etenee apilayksilöstä toiseen aiheuttaen paikallisesti totaalisen tuhon.

     

Apilamätää torjutaan viljelykäytäntöjen valinnalla. Syksyisten kosteiden säiden aikaan pellossa ei saa olla liian tiheää kasvustoa. Kohtuullinen apilan kylvömäärä ja seoksena oleva heinä pitävät kasvuston kuivempana eikä sieni etene niin helposti kasvista toiseen. Myös elokuun loppupuolella tehtävä niitto pitää kasvuston ilmavana. Kestävät lajikkeet (käytännössä ilmeisesti kaikki nykyiset) ja paikallinen siemen parantavat kasvuston vastustuskykyä tartuntaa vastaan.

 

Juuristotaudit 

Edellisten selvien tautioireiden lisäksi apila saattaa vain “voida huonosti”, itää kehnosti tai kehittyä kituliaasti. Tällöin kyseessä saattavat olla apilakasvustossa lisääntyvät Fusarium-suvun sienet, jotka eivät välttämättä aiheuta silminnähtäviä tautioireita, mutta muuten haittaavat  kasvua. 

     

Ruotsalaisen tutkimuksen mukaan useilla pitkään ja säännöllisesti apilaa viljelleillä tiloilla apilasatoa ainakin jossain määrin rajoittavat nämä juuristotaudit. Useimmiten ne ovat maalevintäisiä – tosin siemenkin voi olla saastunutta.

 

Ankeroiset ja apilaväsymys 

Uusin tanskalainen tutkimus paljasti kahden eri ankeroislajin olevan syynä siellä tyypilliseen "apilaväsymykseen". Osalla tiloista, joilla on pitkään viljelty apilanurmia, on ollut toistuvasti ongelmia apilanurmien uusimisessa. Parannuskeino...

 

Miten selvitä paineessa? 

Avainkysymys on palkokasvien osuus koko viljelykierrosta. Se ei saisi olla liian suuri. Pitkällä tähtäimellä vähimmmäisvaatimus on vähintään kaksi täysin apilatonta vuotta.

     

Pienillä peltoaloilla olisi usein tarvetta viljellä enemmän nurmea ja vähemmän viljaa. Tällaisissa tapauksissa apilattomia vuosia saa viljelemällä viljat viljoina ja perustamalla nurmi vihantakasvustoon. Ilmeisesti myös apilanurmen päättäminen rukiiseen tai keskikesän kesanto-pyydyskasvustoyhdistelmään toimii myös tauteja katkaisevasti. Ja jos karkearehun tarve on polttava, on yksivuotinen virnapohjainenkin nurmi apilanurmea parempi valinta. 

     

Apila on siis taudinarka, vaan ei mahdoton viljelykasvi. Kannattaa olla ennalta varovainen, sillä epidemian kerran puhjettua toipumiseen voi mennä useampi vuosi. Ennaltaehkäisy ja maltti antavat mahdollisuuden nauttia apilanurmen runsaista sadoista ja hyvästä sulavuudesta kestävästi.

​

​

Viherlannoitus vihannestilalla

​

Uutta! Olen tehnyt viherlannoituksesta pari kuvaesityksellä terästettyä luentoa luomu.fi -palveluun.

 

Vihannesviljelyn viherlannoitusasiaa löytyy linkistä

http://www.luomu.fi/materiaalit/Leinonen/viherlannoitus_ja_typenhallinta_vihannesviljelyssa/

​

Viherlannoitusta pidetään yleensä maan kasvukuntoa ja terveyttä parantavana osana viljelykiertoa. Viherlannoituksen vaikutus maan mururakenteeseen ja typpitilaan sekä rikkakasveja tukahduttava vaikutus parantavat vihannesten kasvuedellytyksiä.

     Toisaalta palkokasveilla ja vihanneksilla on yhteisiä tauteja. Pahimmillaan väärin valittu viherlannoituskasvi ja sen hoitotekniikka voi lyhentää esim. porkkanan varastointiaikaa kuukausilla.

 

Taudit mielessä vihannestilan viherlannoituksesssa

 

Palkokasveja sisältävää viherlannoitusta ei kuitenkaan tarvitse unohtaa, vaikka vihanneksia viljeleekin. Palkokasvipitoisia viherlannoituksia voi käyttää varsin huoletta kausivihanneksille tai lajeille, joilla on lyhyt varastointikausi. Varastotavaralla viherlannoituksen palkokasviosuutta on rajoitettava ja/tai järjestettävä ajallista etäisyyttä varastoitavaan vihanneskasvustoon.

 

Yksi mahdollisuus on tehdä viherlannoitus kaksivaiheisena, jolloin lyhyellä keskikesän kesantojaksolla varastotaudin isäntäkasvit tuhotaan ja taudin lisääntymiskykyä rajoitetaan.

 

Yksivuotisessa viherlannoituksessa keväällä aikaisin kylvetään virna-herne-kauraseoskasvusto, jonka annetaan kehittyä heinäkuun alkupuolelle asti. Kasvusto murskataan, muokataan maahan ja kesannoidaan elokuun alkupäiviin asti, jolloin kylvetään ravinnepyydyskasvusto, parhaimmillaan tuuhea viljakasvusto (siemenmäärä 150-200 kg/ha).

 

Monivuotisen apilanurmen päättäminen edellä kuvatulla tavalla helpottaa myös tautipaineita. Käytännössä jälkipuoli kesästä on siis täysin palkokasviton. Tämä tekniikka näyttää takaavan varastovihanneksille hyvän säilyvyyden aina alkukesään asti. Keskikesän kesanto-pyydyskasviyhdistelmä on myös erittäin tehokas kestorikkakasveja vastaan.

 

Myös niittorytmillä on mahdollista pitää kasvusto palkokasvittomana loppukesä. Herne ei jatka kasvua niiton jälkeen, mutta myös virnojen niiton lykkääminen kukinta-vaiheeseen estää jälkikasvun. Näin seoksessa oleva (italian) raiheinä muodostaa tuuhea “nurmikon” loppukesäksi ja tautiriski pienenee.

 

Viljelykierron näkökulmasta syysporkkana ja pitkään varastoitava keväällä myytävä  porkkana ovatkin eri kasveja, jotka vaativat erilaisen esikasvin.