top of page

Ilmasta typpeä!

Elomestarin Typpiymppi on korkealaatuinen typpibakteerivalmiste palkokasvien siementen käsittelyyn. Ymppämällä

siemenet varmistat nopean nystyröinnin, mikä on tehokkaan typensidonnan ja hyvän sadon perusedellytyksiä.

​

Näiltä sivuilta löydät tietoa paitsi ympeistä, myös palkokasvien viljelystä ja niiden käytöstä. Surffaa eteenpäin!

Valikoimat ja hinnat

​

Typpibakteerit palkokasvien nystyröitymisen edistämiseksi

​

- kantoaine: jauhettu, kalkittu ja tartunta-aineella täydennetty turve-saviseos

- annostus: ks. taulukko

- pieni pakkaus 150g, iso pakkaus 300g, maksi 3 x 300g

- hyväksytty luomutuotantoon

- bakteerilajit:

     apilat: Rhizobium leguminosarum biovar. trifolii

     herne, virnat: R. leguminosarum biovar. viciae

     härkäpapu: R. leguminosarum biovar. viciae

     vuohenherne: R. galegae

     mailaset: Sinorhizobium meliloti

     keltamaite: R. loti lupiinit: Bradyrhizobium sp.

​

- valmistaja: Elomestari Oy

- myynti: Siemenliikkeet, maatalouskaupat, valmistaja.

​

Taulukon lukuohje: esim. maksipakkaus apilaymppiä riittää 60 kg siemenkilon

ymppäämiseen ja maksaa 109 euroa (s8s.alv.24%), alv.0% 87.90€

Valikoima ja hinnat
ALSIKE1.JPG
hinnat.png

Tilaaminen

​

Elomestari päivystää numerossa 040-581 8477. Keväällä ja alkukesästä vastaamme ainakin klo 8-17, usein myöhemminkin. Voit jättää tilauksen myös sähköpostiin: petri.leinonen@elomestari.fi

​

Toimitamme ympit postitse haluamallasi tavalla. Pienet ymppipaketit tulevat kätevimmin topakkana kirjeenä, muuten postipakettina. Postipaketti 16 tulee kahdessa päivässä lähimpään (asiamies)postiin, paketti 14 kannetaan seuraavana päivänä kotiin. Paketti 14:n lisäpalvelusta Posti veloittaa 4-5 euroa enemmän. Matkahuollossa käymme vain pari kertaa viikossa.

​

Kevätsesongin aikaan puoleenpäivään mennessä tehdyt tilaukset pystymme yleensä lähettämään samana päivänä, muuna vuodenaikana posti lähtee meiltä jo klo 11, joten saman päivän toimitukset onnistuvat vain heti aamulla tehtyihin tilauksiin.

Tilaaminen
Näyttökuva (933).png
Näyttökuva (933).png

Ymppäysohjeet

​

Ymppäysohje 100 kg:lle virnaa tai 200 kg:lle hernettä

​

1)  Sekoita ymppiturvepussi ja 1,5 l kylmää vettä. 

2)  Kaada syntynyt musta ymppilieju siementen sekaan ja sekoita kunnes kaikki siemenet ovat tahriintuneet liejulla.

Voit tehdä sekoituksen esimerkiksi betonimyllyllä tai nestepeittauslaitteella (josta peittausainejäämät on ensin pesty pois) tai isossa saavissa. Suuria siemenmääriä voit ympätä myös esim. mammuttibetonisekoittajalla tai peräkärryssä lapiolla sekoittamalla.

3)  Lisää muut kylvöseoksen siemenet. Jos ymppäät valmista virna-kaura- tai herne-kauraseosta, ympin määrä pitää mitoittaa koko seoksen massan mukaan, koska osa ympistä joutuu ”hukkaan” viljansiementen pinnoille. 

4)  Kylvä mahdollisimman pian, kuitenkin viimeistään viikon sisällä ymppäämisestä. Auringonvalo nopeuttaa bakteerien kuolemaa, joten säilytä siemenet varjoisassa.

 

HUOM! Heti ymppäyksen jälkeen siemenet ovat hetken aikaa kosteita ja juoksevat kylvökoneessa kuivia heikommin. Odota 10 - 30 min, että siemenet ehtivät kuivahtaa.

​

Ymppäysohje 20 kilolle apilaa

​

1)  Ota ¼ ymppiturpeesta ja lisää siihen 4 dl vettä vähitellen, voimakkaasti sekoittaen. 

2)  Jaa apilansiemen 5 kilon eriin, esim. melassiämpäreihin. Iso astia helpottaa voimakasta sekoittamista. Jaa musta ymppilieju tasan siemenerille. Sekoita voimakkaasti, kunnes kaikki siemenet ovat tahriintuneet liejulla. Siemenet ovat nyt  tahmeita. 

3)  Lisää loput ¾ kuivasta ymppiturpeesta siementen päälle. Sekoita jälleen huolellisesti, kunnes kaikki siemenet ovat kuorruttuneet turpeella. Siemenet ovat jälleen irtonaisia ja juoksevat hyvin kylvökoneessa. Tämän sekoituksen voit myös tehdä suuremmissa erissä, vaikkapa isossa saavissa tai betonimyllyssä. 

4)  Lisää muut kylvöseoksen siemenet.

 

Valmiin kylvöseoksen ymppäys 

Jos ymppäät valmista kylvöseosta, ymppitarve pitää mitoittaa koko seoksen massan mukaan, koska osa ympistä joutuu hukkaan heinänsiementen pinnoille. Pitkänomaiset nadan, nurmikan ja raiheinän siemenet muodostavat helposti kokkareita ympättäessä. Siksi nurmiheinien siemenet olisi parasta lisätä vasta ymppäyksen jälkeen.

 

Ymppäämisen jälkeen kylvö on syytä tehdä mahdollisimman pian, viimeistään viikon kuluessa ymppäämisestä. Pidä ympätyt siemenet suojattuna suoralta auringonvalolta!

Ymppäysohjeet

Milloin ymppäystä tarvitaan?

​

Ymppäyksen teho riippuu ratkaisevasti pellon luontaisesta typpibakteeripopulaatiosta. Mikäli peltomaassa on runsaasti tehokkaita typpibakteereita, ei ymppäyksellä saavuteta sadonlisäystä. Mikäli bakteerien määrä tai teho on heikko, ymppäys voi moninkertaistaa sadon.

​

Apilat, herneet, virnat, härkäpapu

​

Näillä kasveilla on lähisukulaisia lajeja luontaisessa kasvilajistossamme, joten lähes kaikilla pelloilla on jonkinmoinen populaatio vastaavia typpibakteereita. Luotettavin ennustus tapahtuu peltomaan pH:n (happamuuden) avulla.

​

Mikäli peltomaan pH on 5,8 tai alle, ymppäys yleensä parantaa satoa. Typpibakteerit ovat arkoja happamuudelle, jolloin niiden määrä happamissa oloissa on yleensä alhainen. Jostain syystä happamuus suosii tehottomia bakteerikantoja, jotka voidaan ymppäyksellä näin voittaa.

​

Korkeammassa pH:ssa (6 tai yli) typpibakteerit viihtyvät hyvin, "vanhoilla" pelloilla on usein riittävästi tehokkaita typpibakteereita eikä ymppäyksellä saavuteta sadonlisää.  Ymppäyksellä on kuitenkin ollut selvästi myönteisiä vaikutuksia uudismailla sekä intensiivissä sokerijuurikkaan viljelyssä olleilla pelloilla korkeammassakin pH:ssa. Ilmeisesti uutismailla typpibakteerikanta ei ole vielä kehittynyt. Sokerijuurikkaan viljelyssä käytettävät torjunta-aineet saattavat vaikuttaa haitallisesti typpibakteereihin.

​

Vuohenherne, (sini)mailaset, mesikät, keltamaite

​

Näillä, meillä "uusilla" palkokasveilla ei ole sukulaisia luontaisissa kasveissamme, joiden niitä nystyröiviä typpibakteereita ei peltomaissamme luontaisesti ole. Tällöin ymppäämättömät kasvit eivät nystyröidy eikä typensidonta voi toimia. Silloin useimmiten ko. palkokasvit jäävät heinä- ja rikkakasvien alle ja viljely ilman ymppäystä epäonnistuu.

​

Vuonna 1998 keräsimme näytteitä 24 peltolohkolta Etelä- ja Keski-Suomesta

- sinimailanen nystyröityi kahdella pellolla

- keltamaite nystyröityi myös kahdella pellolla

- vuohenherne ei nystyröitynyt missään

​

Johtopäätös on siis, että em. kasvit on ehdottomasti ympättävä, ellei ole varmaa tietoa siitä, että nystyräbakteereita on maassa riittävästi.

​

​

Usein kysyttyjä kysymyksiä

​

Mikä on ymppäyksen perusidea?

Typpiympissä on kullekin kasville sopivia, typpeäsitovia juurnystyräbakteereita. Tehokkaat ymppibakteerit varmistavat nopean ja tehokkaan nystyröinnin, mikä on toimivan typensidonnan perusedellytys.

Entä jos apilat nystyröityvät ymppäämättäkin?

Peltomaassa voi olla tarpeeksi typpibakteereita hyvään apilan, herneen ja virnan kasvuun luonnostaankin. Mikäli pelto on hyvin kalkittu (pH yli 5.7) ja kyseistä kasvia on hiljattain viljelty, pellossa on melko varmasti riittävästi typpibakteereita tehokkaaseen nystyröintiin.

Voiko mitenkään ennustaa ymppäystarvetta?

Mailasten, vuohenherneen ja keltamaitteen typpibakteerit ovat suomalaisissa peltomaissa harvinaisia ja ymppäys kannattaa lähes poikkeuksetta. Apiloilla, virnoilla ja herneellä peltomaan pH ja viljelyhistoria auttavat ennustamaan: happamissa oloissa tai ensi kertaa ko. kasvia viljeltäessä ymppäys todennäköisesti tuottaa lisäsatoa. Hyvin kalkituilla pelloilla säännöllisessä viljelykierrossa ymppäystä ei enää myöhemmin tarvita.

Miksi ymppäys pitää tehdä juuri ennen kylvöä?

Typpibakteerit ovat itiöttömiä, ja kuivuminen siemenen pinnalla on niille kohtalokasta. Aikaisemmin ymppäys piti todella tehdä kylvöpäivänä; nyt uusi tartunta-aine mahdollistaa ymppäyksen jopa viikkoa-kahta ennen kylvöä. Pelivaraa on siis oleellisesti enemmän: ymppäys voidaan siirtää sadepäiville.

Mistä saisi  ymppäyskoneen?

Apilan ymppäämiseen betonimylly on useimmiten riittävän tehokas, jos siementä on käsin sekoittamiseen liikaa. Herneen ymppäämiseen voi käyttää esim. tasobetonisekoittajaa (mammutti-sekoitin) tai nestepeittauslaitteita, kunhan kemiallisten peittausaineiden jäämät on pesty pois. Herneet voi ympätä myös kylvökoneessa käsin sekoittaen: työ on raskasta, mutta menetelmä toimii hyvin.

 

Suurille herne/papuerille apevaunu on tehokas, mutta siemenille hellävarainen ymppäyskone. Puhdista vaunu perusteellisesti, laita siemenet sisään ja valuta ymppiliemi sekoituksen aikana siementen joukkoon.

Kannattaako ymppäys?

Apilaympin hehtaarikustannus (ymppi) on 3,5-14 euroa, herneellä 27-48 euroa. Apilapellolta tarvitaan siis 2%, hernepellolta noin 5-8 % sadonlisä kustannusten kattamiseksi. Ymppäyskokeiden tulosten perusteella ymppääminen on erittäin kannattavaa, mikäli on luultavaa, että typpibakteereita ei ole pellossa riittävästi (ks. kysymys edellä).

Milloin ymppäystä tarvitaan?
Usein kysyttyä

Tietopaketit

Mitä ymppäys on?

Mitä ymppääminen tarkoittaa?

​

Ymppäämisessä palkokasvien siemenet käsitellään juurinystyröitä muodostavilla typensitojabakteereilla. Siementen käsittely eli ymppäys typpibakteereilla varmistaa nopean nystyröinnin, tehokkaan typensidonnan ja hyvän sadon. Typpiympin bakteerit ovat suomalaista peltomaista eristettyjä, tutkitusti tehokkaita typensitojia. Elomestarin Typpiympillä käsitellään kylvettävät siemenet. Näin typpibakteerit ovat optimipaikassa valmiina nystyröimään kehittyvän juuren. Ymppäys muistuttaa toimituksena siementen peittausta. Kemiallisiin peittausaineisiin verrattuna Typpiymppi on kuitenkin käyttäjälleen vaaraton, eikä ymppiaineelta tarvitse millään tavalla suojautua.

 

Katso lisää linkeistä "ymppäysohjeet", myös  "typensidonta lyhyesti"

​

​

Palkokasvien typensidonta toimii aurinkoenergialla! 

 

Palkokasveilla on ainutlaatuinen kyky symbioosiin typpeä sitovien Rhizobium-bakteerien kanssa.

 

Kasveihin juurinystyröitä muodostavat bakteerit pystyvät käyttämään ilmakehän typpeä (N2) ja siirtämään sitä kasvin käyttöön.

 

Typensidonnassa kasvi tarjoaa energiaa (yhteyttämisen tuloksena syntyneitä sokereita) bakteerille, joka puolestaan tarjoaa ylijäävän typen kasvin valkuaisaineiden rakentamiseen.

Palkokasvit ovat biologisesti hyvin sopeutuneet typpitehtailuun: tavallisilla typpilannoitustasoilla sadonlisäyksiä ei juuri saada.

 

Typensidonnan määrä (kg N/ha) vaihtelee eri kasveilla, riippuen satotasosta. Monivuotisilla nurmilla typensidonta on suurin, herneellä pienin. Tyypilliset typensidontamäärät on esitetty oheisessa taulukossa.

​

​

Mitä on biologinen typensidonta? (pitkä versio)

​

Typpi on kasvinravinteista kaikkein monimuotoisin ja sen vuoksi vaikein hallita. Typpeä saadaan maaekosysteemeihin biologisen typensidonnan, sähkönpurkausten (salamat), teollisen typensidonnan (lannoitteet) sekä ammoniakin laskeutumisen myötä. Hävikkejä puolestaan aiheuttavat ammoniakin haihtuminen, nitraatin huuhtoutuminen sekä denitrifikaatio.

Menestyksellisen luomuviljelyn näkökulmasta tavoitteena on minimoida hävikit ja optimoida biologinen typensidonta.

Typensidonta lyhyesti
Näyttökuva (934).png
Näyttökuva (935).png
Palkokasvinurmista

Typensidonnan eri muodot

​

Typensidontaan kykenevät ainoastaan valitut bakteerit. Niillä on aiheenvaihduntakoneistossaan nitrogenaasi-entsyymi, joka aineenvaihduntaenergian avulla kykenee pelkistämään ilmakehän typpikaasua (N2) valkuaisaineenvaihduntaan sopivalle tasolle (NH3). Tämä prosessi vaatii runsaasti energiaa: teollinen typensidonta kuluttaa noin 1.0 - 1.5 kg öljyä vastaavan määrän energiaa yhden typpilannoitekilon valmistamiseen. Typpilannoitteet ovatkin suurin yksittäinen suomalaisen peltoviljelyn energiankuluttaja.

N2 + 12 H2O --> 2 NH4+ + 4 H+ (yksinkertaistettuna)

Parhaiten typensidonta toimii, jos typpeä sitovilla bakteereilla on käytössään joku ulkoinen energianlähde. Palkokasvien symbionttisessa typensidonnassa juurinystyröitä muodostavan Rhizobium-bakteerin isäntäkasvi ruokkii nystyröissä elävää bakteeria yhteyttämistuotteillaan. Palkokasvien typensidonta toimii siis aurinkoenergialla. Symbionttisen typensidonnan määrä vaihtelee kasvilajista ja satotasoista riippuen vaihtelee käytännössä noin 40-200 kg N/ha välillä.

Osa kasvien juurten pinnalla elävistä bakteereista kykenee typensidontaan. Juurten pinnalla tai välittömässä läheisyydessä (ritsosfäärissä) kasvien juurieritteet toimivat ylimääräisenä energianlähteenä, jolloin typensidonta juuristossa saattaa olla vuodessa jopa 5-10 kg N/ha.

Vapaasti elävien bakteerien typensidontaa rajoittaa energian puute. Maassa suurin osa bakteereista elää muutenkin "nälkärajalla", jolloin ylimääräistä energiaa ei juuri ole tarjolla. Vapaasti elävien bakteerien typensidonnaksi onkin arvioitu enimmillään muutama kg/ha vuodessa. Joissain erikoisympäristöissä, esimerkiksi kompostissa, typensidonta voi olla aktiivisempaa, mutta ilmiö on heikosti kvantifioitu.

Muutamilla lämpimän ilmanalan kasveilla on kuvattu kasvien johtosolukoissa tai soluväleissä eläviä ns. endofyyttisiä typensidontaan kykeneviä bakteereita. Nämä pystyvät erittäin merkittävään typensidontaan, esimerkiksi sokeriruo'on johtosolukoissa elävän Acetobacter-sukuisten bakteerien on laskettu sitovan jopa 60-80 kg N/ha vuodessa. Meikäläisten viljelykasvien ei tiedetä omaavan tämäntyyppistä typensidontaa.

​

Symbionttinen typensidonta

Palkokasvien typensidontakyky on meikäläisessä intensiivisessä peltoviljelyssä ainoa typensidonnan muoto, jolla on merkitystä kasvinviljelyssä. Menemättä itse ilmiön biokemiaan, prosessissa isäntäkasvi ruokkii juurinystyräsolukossa eläviä typensitojabakteereita yhteyttämistuotteena syntyvillä sokereilla. Bakteerin sitomaa typpeä puolestaan vuotaa bakteerisolukosta ulos ja käytetään isäntäkasvin aminohapposynteesissä.
Typpibakteerit ovat hyvin isäntäspesifisiä: kunkin kasvilajin nystyröintiin kykenevät bakteerit eivät juuri nystyröi vierasta kasvilajia (muutamin poikkeuksin). Kasvin juuren kasvaessa, sen läheisyydessä olevat bakteerit aktivoituvat kasvin juurieritteistä. Bakteerit puolestaan lähettävät omia signaalimolekyylejään, jolloin juuri vastaavasti aktivoituu. Osa bakteereista tarttuu juuren pintaan, jolloin kasvin juurikarva kihartuu bakteerin ympärille. Bakteeri tunkeutuu kasvin soluseinän läpi, kasvaa aina juurten pintakerroksen solukoihin, lisääntyessään muuntuu suurikokoiseksi ja monihaaraiseksi, typensidontaan kykeneväksi bakteroidiksi. Vapaasti eläessään Rhizobium-suvun bakteerit eivät sido typpeä.

Toimivan symbioosin merkkinä on nystyröiden punainen väri, joka tulee nitrogenaasi-entsyymin keskusatomina olevasta leghemoglobiini-molekyylistä. Harmaa tai vihreä nystyrä ei sido typpeä. Syinä voivat olla tehoton bakteeri, nystyrän ikä (jo kuolemassa) tai epäsuotuisat ympäristöolot (esim. kuivuus), jolloin kasvi ei kykene "ruokkimaan" typensidontaprosessia.

 

Suomessa merkittävät typpibakteerilajit

Rhizobium leguminosarum biovar. trifolii apilat
Rhizobium leguminosarum biovar. viciae herne, virnat, härkäpapu
Rhizobium leguminosarum biovar. phaseoli pensaspapu (myös R. tropici)
Sinorhizobium meliloti mailaset, mesikät
Rhizobium galegae vuohenherne
Bradyrhizobium japonicum lupiinit
Rhizobium loti keltamaite

Käytännössä herneen ja apiloiden typpibakteereita on lähes kaikilla pelloilla, mutta muiden lajien esiintyminen on sattumanvaraista.

Tehokkaaseen typensidontaan kykeneviä bakteereita voidaan siirrostaa juuristovyöhykkeelle ymppäämällä, eli peittaamalla kylvettävä siemen tehokkaiksi typensitojiksi tunnetuilla Rhizobium-bakteereilla. Ymppääminen on tarpeen, mikäli on syytä epäillä, ettei maan luontainen typpibakteeripopulaatio riitä tehokkaaseen typensidontaan. Tällaisia tapauksia voivat olla ko. kasvin viljely ensimmäistä kertaa ko. lohkolla (erityisesti eksoottiset uudet lajit), peltomaan happamuus (typpibakteerit eivät viihdy happamissa oloissa) sekä vastikään raivatut pellot. Mikäli maan pH on riittävän korkea (yli 5.7) ja samaa isäntäkasvia viljellään säännöllisesti kyseisellä lohkolla, ei ymppäämisellä myöhemmillä viljelykierroilla luultavasti saavuteta sadonlisäystä.

 

Miten maksimoida typensidonta?

Käytännön viljelyssä typensidonta maksimoidaan vihersatoa kasvattamalla. Edellä luetun perusteella on helposti ymmärrettävissä, että typensidonta on tiukasti sidoksissa kasvin kasvuun.

Herneen typensidonta on voimakkaimmillaan kukinnan loppuvaiheessa ja palkojen täyttyessä. Kun herneet alkavat tuleentua, lakkaa typensidonta lähes täysin: kasvi ainoastaan siirtää jo varsissa ja lehdissä olevaa typpeä siemeniin. Siksi nykyaikaisten, puolilehdettömien ja kukinta-ajaltaan lyhyiden herneiden typensidontapotentiaali on huomattavasti vähäisempi kuin vanhojen, päätteettömien lajikkeiden. (viljelyn tekninen onnistuminen on sitten jo toinen juttu...).

Apilan typensidonta on voimakkainta kiivaimman kasvun aikana. Typensidonta onkin (ilman lannoitusta) sidoksissa kasvuun; maksimisadon takaava niittostrategia takaa myös maksimaalisen typpisadon.

Rehuvirnan typensidonta heikkenee loppukesällä, kun se aidosti yksivuotisena kasvina pyrkii tuleennuttamaan siemeniään. Lajike-erot ovat suuret: osa virnalajikkeista on jalostettu siementuotantoa silmälläpitäen, mikä väistämättä heikentää typensidontapotentiaalia. Sopivilla niitoilla vegetatiivista kasvua voi jatkaa, jolloin typensidonta vastaavasti lisääntyy.

Ruisvirna kevätkylvöisenä ei pyri tuleennuttamaan siemeniään, jolloin vegetatiivinen kasvu ja sitä myötä typensidonta jatkuu myöhään syksyyn.

Seosviljelyn vaikutus typensidontaan on kahtalainen: mikäli seoskasvi ei merkittävästi vaikuta palkokasvin kasvuun, lisääntyy typensidonta. Muiden kasvien typen ottokyky maanesteestä on yleensä suurempi kuin palkokasvien, jolloin ne imuroivat maasta liukoisen typen pakottaen palkokasvin "töihin". Toisaalta palkokasvit, erityisesti herne, eivät ole kovin hyviä kilpailijoita seoskasvustoissa. Seoskasvi aiheuttaa helposti palkokasvisadon merkittävänkin pienentymisen, mikä vastaavasti laskee typensidonnan määrää.

​

Typensidonnan määrän mittaaminen (arviointi)

Typensidonnan kvantifiointi on jatkuvan tieteellisen tutkimuksen ja keskustelun kohteena. Palkokasvit kykenevät myös maan liukoisen typen ottoon juurillaan muiden kasvien tavoin. Typensidonnan energiavaatimuksista johtuen ne itse asiassa mieluummin ottavat maan liukoista typpeä kuin käyttävät energiaa sen sitomiseen ilmakehästä. Toisaalta kasvin sitomaa typpeä tarvitaan myös juuriston kasvattamiseen ja juurieritykseen. Lisäksi kasvin juuristo uusiutuu koko ajan, jolloin typpeä tavallaan "häviää" kuolleiden kasvinosien mukana. Pelkkä kasvuston typpimäärän mittaaminen ei siis riitä.

Ensimmäiset typensidonta-arviot tehtiin ns. verrannemenetelmällä. Siinä palkokasviruudun vieressä viljellään jotain typpeä sitomatonta ei-palkokasvia. Tällöin typensidonta-arvio on yksinkertaisesti

BTS = Biologinen TypenSidonta

BTS = palkokasvin typpi - verrannekasvin typpi

Menetelmän ongelmana on sopivan verrannekasvin löytäminen. Sen täytyisi olla kasvurytmiltään, ravinteiden otoltaan, juuriston syvyydeltään ja muiltakin ominaisuuksiltaan mahdollisimman paljon tutkittavan palkokasvin kaltainen: käytännössä täydellistä verrannekasvia ei juuri ole.

70-80 -luvun vaihteessa pidettiin ns. asetyleeninpelkistysmenetelmää lupaavana. Siinä kasvin juuristovyöhykkeelle sijoitetaan asetyleeni-kaasua, jota nitrogenaasi kykenee pelkistämään eteeniksi. Menetelmä soveltuu hyvin hetkittäisen typensidonta-aktiivisuuden tutkimiseen, mutta ei typensidontamäärän kvantifiointiin.

Typen raskasta isotooppia 15N voidaan hyödyntää sidotun typen määrän tutkimisessa. Lisäämällä maahan pieni määrä 15N-rikastettua typpilannoitetta voidaan massaspektrometrillä analysoida, kuinka suuri osa kasvin ottamasta typestä on peräisin maasta (lannoitteesta), mikä tulee typensidonnan myötä ilmakehästä. Osa verrannemenetelmän ongelmista voidaan tällä voittaa, mutta pieni typpilannoitus sinänsä puolestaan aiheuttaa ongelmia tulosten tulkinnassa.

Typensidontaprosessissa nitrogenaasi-entsyymi lievästi hylkii em. typen raskasta isotooppia 15N. Tämä ero tuntemalla voidaan kalliilla analyyseillä arvioida kasvissa olevasta typestä ilmakehästä sidottu osuus (natural abundance). Menetelmää pidetään tällä hetkellä parhaana (biologisesti): ongelmia ovat vain menetelmän monet oletukset ja kallis analytiikka. Se on kuitenkin ainoa, jolla itse viljelysysteemiä manipuloimatta voidaan sidotun typen osuutta arvioida.

​

Malli typensidonnan arvioimiseksi

Jaana Väisänen on kahden kesän aikana tutkinut apila-heinä -seosnurmien typensidonnan määrää maatila- ja tutkimusasemaoloissa. Jotta typensidonta voitaisiin laskea, on tiedettävä tai arvioitava muutamia asioita.

Kaikesta apilan sisältämästä typestä keskimäärin 70 % on typensidonnan tulosta (Ndfa), (vaihteluväli 50-90 %), loput 30 % apilan typestä on seosnurmessakin otettu maasta.

Apilan typpipitoisuus saattaa vaihdella 2.8-3.6 % välillä, keskiarvona voidaan rehunurmissa käyttää 3.3 % typpipitoisuutta.

 

Apilan tuoresato sisältää n. 15 - 20 % kuiva-ainetta.

Juuristoon ja sänkeen jää huomattava osa apilan kokonaiskasvusta. Keskimäärin vain 60 % kokonaiskasvusta korjataan sadossa, loput 40 % jää juuriston ja sängen myötä peltoon. Mikäli apilasato tunnetaan, on kokonaistypensidonta-arviota varten satomäärä kerrottava luvulla 1.7.

Näin ollen typensidonnan määrää voidaan arvioida kaavalla

1,7 * 0,033 * 0,70 * 0,175 * apilan sato

Arvion paikkansapitävyys riippuu lähtötietojen tarkkuudesta. Kuiva-ainesadon määrä on helpommin määritettävissä. Usein sadon apilapitoisuus yliarvioidaan, jos arvio tehdään silmävaraisesti pellon reunasta. Typpipitoisuus voi vaihdella, mutta analyysi sinänsä on helppo. Sidotun typen osuus kokonaistypestä voi myös vaihdella: typpipitoisessa tai voimakkaasti lannoitetussa maassa osuus jää alhaisemmaksi, toisaalta hyvä heinäkasvusto voi nostaa typensidonnan osuutta. Juuriston tarkka määritys on käytännössä lähes mahdotonta, sillä juuristo uusiutuu kasvukaudella koko ajan, lisäksi mittaus yksinkertaisuudestaan huolimatta on äärettömän työläs.

​

​

Palkokasvinurmien lajit / lajikkeet ja apilan taudit

​

Valkoapila

​

Maailman tärkein nurmikasvi, valkoapila, on myös meikäläisen luomulaitumen moottori. Luonnostaan laitumissa esiintyvä "luonnon"valkoapila kasvaa useimmiten vaatimattomasti, on toisinaan vielä huonosti maittavaakin, eikä kelpaa korkeatuottoisen laitumen peruskasviksi. Toisaalta eteläiset rehevät lajikkeet eivät useimmiten talvehdi meillä.

 

Tarjolla olevat, lähinnä eestiläiset ja ruotsalaiset lajikkeet, ovat kuitenkin käypä kompromissi sadontuoton ja viljelyvarmuuden välillä.  Lajikkeista Jogeva 4 on osoittautunut satoisimmaksi ja kestävimmäksi, Aberherald ja Sonja seuraavat perässä. Muita ruotsalaislajikkeita ei käytännössä ole ollut saatavissa. Valkoapilan kylvömääräksi riittää hyvin 2 kg/ha  seoksessa.

 

Puna- ja alsikeapila eivät kestä intensiivistä laidunnusta, mutta niiden sisällyttäminen kylvöseoksiin (1-2 kg/ha) on silti perusteltua ensimmäisen vuoden hyvän sadontuoton vuoksi.

​

Virnat laitumissa

​

Virnat, erityisesti  ruisvirna, soveltuvat erinomaisesti yksivuotisiin laitumiin. Sekä Liperissä (Pohjois-Karjala) että Jokioisissa (Lounais-Häme) toteutettujen laidunkokeiden tulokset osoittavat, että yksivuotiset laitumet täydentävät oivallisesti monivuotisia laitumia poikkeavan kasvurytminsä takia. Ne tuottavat runsaimmin keskikesän tuotantokuopan aikoihin ja niitä voidaan hyvin laiduntaa myös loppukesästä, jolloin monivuotisia laitumia ei enää voida laiduntaa joko rehun vähyyden tai talvehtimisen varmistamiseksi.

 

Virnojen pohjaseokseksi sopii ohra-raiheinä (noin 80 kg/ha ja 15 kg/ha) seos. Ohra on pääkasvi ensimmäisen ja vielä toisenkin laidunnuksen aikana, kun taas raiheinä ja virnat valtaavat laitumen loppukesällä.

 

Kokonaissadot (eläimille tarjolla oleva määrä rehua) vaihteli 6000-10000 kg/ha välillä paikasta ja kokeesta riippuen. Kompostilannoitus lisäsi rehuvirna- ja persianapila-seosten satoa 15-20%, mutta ei juuri vaikuttanut ruisvirnaseoksen satoon.

 

Ruisvirnaseos (ohra-raiheinän lisäksi 20-30 kg virnaa) oli säännönmukaisesti 10-15 % rehuvirnaseosta (30-40 kg/ha) satoisampi. Alhaisemman satomäärän vastapainoksi rehuvirnan sulavuus oli 2-3 yksikköä (D-arvo) parempi.

 

Apilat tuottivat virnaseosten veroisesti, mutta aiheuttivat lehmille pötsihäiriöitä. Kun lisäksi valko- tai persianapila eivät tarjoa karjatilalla kaivattuja apilattomia välivuosia, on laidunseoksiin syytä käyttää virnoja.

 

Tämän jutun materiaali on saatu artikkelista: Kuusela, Eeva, Sormunen-Cristian, R. & Nykänen-Kurki, P. 2001. Yksivuotisten palkokasvien laiduntaminen. Suomen nurmiyhdistyksen julkaisu nro 14.

​

Lajikkeista

 

Puna-apila: nurmiseoksiin ja viherlannoitusnurmiin hyvin ojitetuille maille, 3-8 kg/ha

 - Bjursele: Varma peruslajike koko maahan. Niukahko jälkikasvu. Väistyvä lajike

 - Yngve: Bjurselea satoisampi, yhtä talvenkestävä

 - Betty: Ylivoimainen satoisuus pohjoisessa

 - Jesper: Satoisa vaihtoehto Keski- ja Pohjois-Suomeen

 - Björn: keskiseen Suomeen

 - Varte, Ilte: Eteläisen Suomen huippusadot

 - Jokioinen,Venla: Etelä-Suomen peruslajikkeet

 

Alsikeapila: nurmiseoksiin ja viherlannoitusnurmiin myös kosteille maille, 2-4 kg/ha

 - Frida: Ainoa monivuotinen lajike                                        

 - Ermo: Käytännössä yksivuotinen

 

Valkoapila: laitumiin, viljan aluskasviksi 1-3 kg/ha

 - Jögeva 4: Huippusatoisa ja kestävä

 - Sonja: Yleislajike

 - AberHerald: Satoisa, kylmänkestävä

 - Isokallio: Etelähämäläinen paikalliskanta

 

Sinimailanen: nurmiseoksiin myös poutiville ja raskaille maille, nurmikasvien kuningatar, 10-20 kg/ha

 - Vertus: Varma ruotsalainen mittarilajike

 

Sirppimailanen: keltakukkainen, sinimailasta viljelyvarmempi

 - Karlu, Jurlu: Huippulajikkeita Eestistä, siementen saanti ongelmallista

 

Vuohenherne: pitkäikäisiin ikinurmiin, hidas alkukehitys, 10-20 kg/ha

 - Gale: Ainoa lajike, kotimainen siemen varmempi

 

Keltamaite: kuivien maiden laidun, estää puhaltumista.  Seoksessa 2-4 kg/ha

 - Leo: Talvenkestävin tähänastisten kokemusten mukaan

 

Rehuvirna: yksivuotinen säilörehu- ja viherlannoituskasvi hikeville maille. Kylvömäärä seoksissa 40-60 kg/ha Nopea kasvuunlähtö. Osa rehuvirnalajikkeista on jalostettu siementuotantoon, jolloin vihermassan tuotanton vähäistä. Varmin valinta on Ebena, mutta muitakin hyviä (Lolita, Aneto, Jaga) on. Varmista, että lajiketta on testattu Suomessa!

 

Ruisvirna: Vaihtelua lajikkeistossa, Hungvillosa ja Sita ovat osoittautuneet varmoiksi, muutkin keskieurooppalaiset menettelevät, kauempaa tulevat eivät. Seoksiin 20-30 kg virnaa.

​

Apilan tautien välttäminen

 

Apila on tunnetusti huono esikasvi itselleen. Pitkän tauon jälkeen apilaa viljeltäessä se usein kasvaa aluksi “kuin rutto”, mutta tasaantuu muutaman apilakierron jälkeen. Osa apilan tasaantumisesta saattaa olla parantunutta heinien kilpailukykyä maan typpitilanteen parannuttua, mutta myös apilan taudit jarruttavat apilan kasvua.

 

Juurilaho: 

Apilan juurilahoksi nimitetty oireyhtymä johtuu useimmiten tallausvaurioista ja juuriston vioittumisesta. Haavakohdasta monet  maassa elävät sienet pääsevät iskeytymään  juuristoon.  Juurilahoa torjutaan parhaiten välttämällä sellaista tallausta, josta jää selvä ura peltoon. Pehmeässä maassa jopa lehmän sorkka saattaa riittää. Leveät renkaat, kevyet kuormat ja alhaiset pintapaineet ovat paras ennaltaehkäisy, samoin maltti pellolle menossa sateiden jälkeen.

 

Apilamätä:

Apilan pahkamädän aiheuttaja on apilaan erikoistunut Sclerotinium-sieni. Se iskee yleisimmin loppukesällä kosteissa oloissa varjossa oleviin tai muuten heikentyneisiin apilayksilöihin. Tiheässä, kosteassa kasvustossa sieni etenee apilayksilöstä toiseen aiheuttaen paikallisesti totaalisen tuhon.

     

Apilamätää torjutaan viljelykäytäntöjen valinnalla. Syksyisten kosteiden säiden aikaan pellossa ei saa olla liian tiheää kasvustoa. Kohtuullinen apilan kylvömäärä ja seoksena oleva heinä pitävät kasvuston kuivempana eikä sieni etene niin helposti kasvista toiseen. Myös elokuun loppupuolella tehtävä niitto pitää kasvuston ilmavana. Kestävät lajikkeet (käytännössä ilmeisesti kaikki nykyiset) ja paikallinen siemen parantavat kasvuston vastustuskykyä tartuntaa vastaan.

 

Juuristotaudit 

Edellisten selvien tautioireiden lisäksi apila saattaa vain “voida huonosti”, itää kehnosti tai kehittyä kituliaasti. Tällöin kyseessä saattavat olla apilakasvustossa lisääntyvät Fusarium-suvun sienet, jotka eivät välttämättä aiheuta silminnähtäviä tautioireita, mutta muuten haittaavat  kasvua. 

     

Ruotsalaisen tutkimuksen mukaan useilla pitkään ja säännöllisesti apilaa viljelleillä tiloilla apilasatoa ainakin jossain määrin rajoittavat nämä juuristotaudit. Useimmiten ne ovat maalevintäisiä – tosin siemenkin voi olla saastunutta.

 

Ankeroiset ja apilaväsymys 

Uusin tanskalainen tutkimus paljasti kahden eri ankeroislajin olevan syynä siellä tyypilliseen "apilaväsymykseen". Osalla tiloista, joilla on pitkään viljelty apilanurmia, on ollut toistuvasti ongelmia apilanurmien uusimisessa. Parannuskeino...

 

Miten selvitä paineessa? 

Avainkysymys on palkokasvien osuus koko viljelykierrosta. Se ei saisi olla liian suuri. Pitkällä tähtäimellä vähimmmäisvaatimus on vähintään kaksi täysin apilatonta vuotta.

     

Pienillä peltoaloilla olisi usein tarvetta viljellä enemmän nurmea ja vähemmän viljaa. Tällaisissa tapauksissa apilattomia vuosia saa viljelemällä viljat viljoina ja perustamalla nurmi vihantakasvustoon. Ilmeisesti myös apilanurmen päättäminen rukiiseen tai keskikesän kesanto-pyydyskasvustoyhdistelmään toimii myös tauteja katkaisevasti. Ja jos karkearehun tarve on polttava, on yksivuotinen virnapohjainenkin nurmi apilanurmea parempi valinta. 

     

Apila on siis taudinarka, vaan ei mahdoton viljelykasvi. Kannattaa olla ennalta varovainen, sillä epidemian kerran puhjettua toipumiseen voi mennä useampi vuosi. Ennaltaehkäisy ja maltti antavat mahdollisuuden nauttia apilanurmen runsaista sadoista ja hyvästä sulavuudesta kestävästi.

​

​

Viherlannoitus vihannestilalla

​

Uutta! Olen tehnyt viherlannoituksesta pari kuvaesityksellä terästettyä luentoa luomu.fi -palveluun.

 

Vihannesviljelyn viherlannoitusasiaa löytyy linkistä

http://www.luomu.fi/materiaalit/Leinonen/viherlannoitus_ja_typenhallinta_vihannesviljelyssa/

​

Viherlannoitusta pidetään yleensä maan kasvukuntoa ja terveyttä parantavana osana viljelykiertoa. Viherlannoituksen vaikutus maan mururakenteeseen ja typpitilaan sekä rikkakasveja tukahduttava vaikutus parantavat vihannesten kasvuedellytyksiä.

     Toisaalta palkokasveilla ja vihanneksilla on yhteisiä tauteja. Pahimmillaan väärin valittu viherlannoituskasvi ja sen hoitotekniikka voi lyhentää esim. porkkanan varastointiaikaa kuukausilla.

 

Taudit mielessä vihannestilan viherlannoituksesssa

 

Palkokasveja sisältävää viherlannoitusta ei kuitenkaan tarvitse unohtaa, vaikka vihanneksia viljeleekin. Palkokasvipitoisia viherlannoituksia voi käyttää varsin huoletta kausivihanneksille tai lajeille, joilla on lyhyt varastointikausi. Varastotavaralla viherlannoituksen palkokasviosuutta on rajoitettava ja/tai järjestettävä ajallista etäisyyttä varastoitavaan vihanneskasvustoon.

 

Yksi mahdollisuus on tehdä viherlannoitus kaksivaiheisena, jolloin lyhyellä keskikesän kesantojaksolla varastotaudin isäntäkasvit tuhotaan ja taudin lisääntymiskykyä rajoitetaan.

 

Yksivuotisessa viherlannoituksessa keväällä aikaisin kylvetään virna-herne-kauraseoskasvusto, jonka annetaan kehittyä heinäkuun alkupuolelle asti. Kasvusto murskataan, muokataan maahan ja kesannoidaan elokuun alkupäiviin asti, jolloin kylvetään ravinnepyydyskasvusto, parhaimmillaan tuuhea viljakasvusto (siemenmäärä 150-200 kg/ha).

 

Monivuotisen apilanurmen päättäminen edellä kuvatulla tavalla helpottaa myös tautipaineita. Käytännössä jälkipuoli kesästä on siis täysin palkokasviton. Tämä tekniikka näyttää takaavan varastovihanneksille hyvän säilyvyyden aina alkukesään asti. Keskikesän kesanto-pyydyskasviyhdistelmä on myös erittäin tehokas kestorikkakasveja vastaan.

 

Myös niittorytmillä on mahdollista pitää kasvusto palkokasvittomana loppukesä. Herne ei jatka kasvua niiton jälkeen, mutta myös virnojen niiton lykkääminen kukinta-vaiheeseen estää jälkikasvun. Näin seoksessa oleva (italian) raiheinä muodostaa tuuhea “nurmikon” loppukesäksi ja tautiriski pienenee.

 

Viljelykierron näkökulmasta syysporkkana ja pitkään varastoitava keväällä myytävä  porkkana ovatkin eri kasveja, jotka vaativat erilaisen esikasvin.

 

 

Viherlannoitus
bottom of page